Maailman kahdeksas ihme.

Pfiuuu, pikapikaa kohtapuoliin olikin sit sellainen kaksi viikkoa. Pahoittelen, tekemistä on taas ollut ja tämä sekä edellinen viikko ovat menneet tenttien parissa. Tajusin just että en ole siihen aiheeseen juurikaan ohimenneitä mainintoja enempää perehtynyt ja nyt on ollut jo kaksi kolmesta välitentistä. Eli kai siitä vois pian sanan tai pari kertoa...

Mutta ennen paluuta tähän päivään, aikahyppy kolme viikkoa taaksepäin syyskuun ensimmäiseen päivään, jolloin lähdimme ensimmäiselle matkallamme Buenos Airesin provinssin ulkopuolelle. Suuntana oli siis Misionesin provinssi Argentiinan pohjoisosissa, tarkemmin Puerto de Iguazun kaupunki. Tarkoituksena oli nähdä Argentiinaa ja Brasiliaa halkovassa Rio Iguazussa pauhaavat Iguazun putoukset.

Reissu alkoi torstaina 2.9. Retiron bussiasemalta Buenos Airesista. Olimme muutaman päivän aikaisemmin lunastaneet viisi menopaluuta BsAs:sta Puerto de Iguazuun. Hintaa lipuille tuli 200 pesoa hengeltä, eli menopaluun sai vajaalla 60 eurolla. Bussiin päädyimme koska Argentiinassa reissaaminen on helpointa/halvinta niin, sillä paikallinen rautatieverkko on huono, epäluotettava ja jopa vaarallinen ja sisäiset lennot taas ovat suhteellisen kalliita. Busseja kulkee kaikilla mahdollisilla reiteillä ja matkan pituudesta riippuen tarjolla on useampia eri matkustusluokkia.

Yleisimmät ovat semicama (cama=sänky) ja cama/cama ejecutivo. Semicama on lähimpänä kotoisia Expressbusseja sun muita, tosin busseissa on kaksi kerrosta ja pitemmillä matkoilla jonkimoinen ruokatarjoilu. Caman ja semicaman erottaa se että kun semicamassa tuoli istuinosan saa taitettua jonkinverran kenoon, saa sen camassa vielä enemmän kenoon ja sen lisäksi penkin alapuolella on tuki jaloille (kts. kuva). Camassa siis pääsee makailemaan mas o meno 45 asteen kulmassa, verrattavissa ehkä lentokoneiden bisnesluokkaan. Caman ja cama ejecutivon ero onkin sit ihan hiuksenhieno: jälkimmäisessä tarjoillaan ruoan päälle shampanjaa ja ensimmäisessä ei. Tämän lisäksi löytyy vielä luokkien luokka, cama suite jossa jokaisen yksittäisen penkin saa taitettua ihan aikuisten oikeaksi sängyksi 180 asteen kulmaan. Näitä tosin ei löydy kuin kaikkein pisimmiltä matkoilta ja esimerkiksi Buenos Airesin ja Puerto de Iguazun "lyhyelle" 17 tunnin matkalle näitä ei ollut tarjolla.

Menomatka alkoikin mukavasti kaikkien ihastellessa tätä joukkoliikenteen hienoa muotoa. Tarjoilu pelasi, ruoka oli ihan syötävää ja viinit plus kuoharit maistuivat hyvin. Viihteestä vastasi bussin tv, joka tarjosi dvd:ltä Will Smithin "Hitch the Lovedoctorin". Bussi-isäntä (vrt. lentoemäntä) tosin oli suht aloittelija dvd-soittimen kanssa eikä osannut vaihtaa dubattua espanjankielistä ääniraitaa alkuperäiselle. Katselimme sitten espanjaksi dubattua leffaa espanjankielisillä teksteillä. Viihdyttävä elämys, siitä huolimatta tai ehkä jopa siitä johtuen. Nukahdin joskus yhden kieppeillä ja nukuin suht mukavasti (paremmin kuin lennoilla) aina jonnekin aamukahdeksaan jolloin bussin aamupala tarjoiltiin.

Majoituksena Puerto Iguazun kaupungissa meillä oli Hostel Iguazu Fallsista varattu dormi. Tehdessämme valintaa 30 000 asukkaan kaupungin muutaman hostellin välillä oli erittäin tärkeänä valintaperusteena uima-allas. Olimme kumminkin matkalla Brasilian rajalle missä on lämmin ja uima-altaalle olisi näin ollen käyttöä. Toisin kuitenkin kävi. Päivisin oli kyllä lämmintä kunhan vaan oli auringossa, mutta asteet eivät päälle kahdenkymmenen nousseet. Iltaisin asia olikin täysin toisin, ulkona oli jäätävän kylmä ja huoneessamme ei ollut juurikaan lämpimämpi. Asumuksemme ei nimittäin ollut huone sanan perinteisessä merkityksessä, vaan erään kulkukäytävän viereen väliseinillä rajattu koppi. Kun jokaisesta väliseinästä veti ja yhdeltä seinältä katon ja seinän väliin jäi pienen ja notkean ihmisen mentävä rako, oli huone ainakin ilmastoitu ja yöt jäätävän kylmiä. Mieleen nousi muistoja armeijan telttailusta kun kipinässä oli se yksi ja sama tunari joka aina onnistui sammuttamaan kamiinan ja jäädyttämään teltan... Sokerina pohjalla lauantai-iltana nousi raju ukkosmyrsky joka jatkui enemmän tai vähemmän tehokkaana aamuun asti.

Tämä kaikki on tietty triviaa, sillä olimme kumminkin tulleet katsomaan putouksia, emme lillumaan altaassa tai nukkumaan hyvin. Perjantaina yhden maissa kamat hostellin heitettyämme teimme äkkipaluun linja-autoasemalle ja otimme pikkubussin Brasiliaan. Koska Rio Iguazu on myös Argentiinan ja Brasilian virallinen rajalinja on parhaan kuvan saadakseen putouksia katseltava molemmilta puolilta. Brasilian puolen luonnonpuisto on tosin huomattavasti pienempi ja näkymät rajatummat. Tästä syystä olimme päättäneet käydä ensimmäisenä päivänä siellä ja varata kokonaisen päivän Argentiinan puolen ihmettelyyn.

Parin peson, yhden passintarkastuksen, kahden raja-aseman (Brasilian viranomaisia ei ilmeisesti kiinnostanut valvoa rajaa) ja 20 minuutin kyydin jälkeen kuski tiputti meidät ja pari ranskalaista vaihtaria brasilialaisen maantien laitaan, neuvoi lähteämään oikealla näkyvälle bussipysäkille ja kaasutteli pois vasemmalle päin. Hetken odottelun jälkeen hyppäsimme toiseen bussiin, maksoimme sisään 25 pesoa per nuppi ja saimme kyydin Iguazun luonnonpuistoon Brasiliassa. Koska vesiputousturismi on suosittua ja suurinosa vieraista tulevat ja yöpyvät Argentiinan puolella, myös puiston sisäänpääsyn suorittaminen onnistui tutuilla ja turvallisilla Argentiinan pesoilla.

Otimme päivän neljännen bussin portilta ja ajelimme vartin verran viidakon keskelle vedettyä asvalttitietä. Jäimme pois luonnonpuiston hotellin edessä ja heti ensimmäinen vilkaisu kohti vesiputouksia aiheutti meissä kaikissa seuraavan reaktion: WAU! Maisema näytti suunnilleen seuraavalta:

Olimme siis vielä suht kaukana putouksista ja lähdimme taivaltamaan reilun kilometrin pituista reittiä jonka oli tarkoitus viedä meidät Santa Marian putouksella joka on Brasilian puolen suurin ja komein. Matkan varrella kuvia otettiin japanilaisten turistien (terveiset Tokioon!) innolla ja siinä sivussa ihmeteltiin tätä luonnon ihmettä.

Santa Marian alapuolelle oli rakennettu virtauksen keskelle kulkeva silta ja sitä pitkin pystyi ihmettelemään putouksia useammastakin suunnasta. Tietysti suoraan putousten alapuolella seistessä vesi on märkää ja kaikki meistä näyttivät muutaman minuutin seisoskelun jälkeen enemmän tai vähemmän uitetuilta koirilta. Viereisessä kioskissa olisi kyllä myyty sadetakkeja, mutta kukaan ei vaivautunut moiseen turhuuteen panostamaan. Brasilian talvi kyllä kuivaa minkä Brasilian talvi kastelee...


Santa Marialta noustiin ylöspäin hissillä (how exotic: vesiputoukset viidakossa ja hissi!) ja lopulta päästiin kyseisen putouksen ylätasolle. Siitä olikin enää lyhyt köpöttely kansainväliselle snackbaarille (ranskalaisia, colaa ja hampurilaisia) ja bussin paluu-asemalle. Ennen bussin ottamista takaisin pääporteille paistattelimme päivää hetken aikaa ja ihmettelimme seuraavan nimettömäksi jääneen elukan touhuja. Kokonaisuudessaan puiston kiertäminen vei meiltä noin kolme tuntia ja takaisin Puerto Iguazussa Argentiina puolella kuuden maissa illansuussa.

Santa Maria ylhäältäpäin

Nimetön vesseli

Muita sittisontiaisia ja elukoita

Lauantaina nousimme aikaisin ja tehokkasti ylös ennen kymmentä ja olimme bussissa matkalla Argentiinan luonnonpuistoa ennen yhtätoista. Päivä oli valjennut aurinkoisempana ja hiukan lämpimämpänä kuin perjantai ja tiedossa oli useampi tunti kiertelyä. Argentiinan puolelta löytyy nimittäin kierrettäväksi 5 eri reittiä: kaksi joentörmällä (Circuit Superior ja Circuit Inferior), yksi keskellä viidakkoa (Sendero Macuco), yksi joen päällä (Garganta del Diablo) ja yksi saarella putouksien keskellä (Isla San Martin). 25 peson sisäänpääsyyn kuuluu lisäksi tarjolla ekologinen juna ja lisähinnasta kaikenlaisia seikkailuja vedessä, maassa ja ilmassa. Puistossa on mahdollista viettää kaksi päivää, jolloin jälkimmäisen päivän sisäänpääsyn saa puoleen hintaan. Suunnitelmissamme oli kumminkin nähdä tämä maailman kahdeksas ihme kahdeksassa tehokkaassa tunnissa.

Olimme odottaneet erityisesti venereissua San Martinin saarelle jo edellisestä päivästä, mutta meidän tuurillamme vedentaso oli niin korkealla että reitti oli kiinni ja meidän piti tyytyä vain joelta nähtäviin putouksiin. Päätimme jäättä Sendero Macucon viidakkovaelluksen väliin ja aloitimme kierroksen alhaalta Circuit Inferiorilta. Jossain kohtaa matkan varrella törmäsimme myös suomalaiseen pariskuntaan, joka oli saapunut paikalle Brasiliasta ja olivat jatkamassa Etelä-Amerikan kiertuetta kohti Buenos Airesia. Kokemusten vaihdon ja matkavinkkien jälkeen jatkoimme ylös Superiorin kierrokselle. Näiden kahden kierroksen kuvasatoa seuraavassa:

Näkymä Ciruit Inferiorilta

Antaa kuvaa mittakaavasta

Nyt ne hankki sadetakit

Circuit Superiorin alku


Pari pientä


Haikkasimme Inferiorin ja Superiorin reippaassa kolmessa tunnissa ja sen jälkeen kävimme lounastamassa puiston ravintolassa. Kahdellakymmenellä pesolla sai "syöniinpaljonkuinpystyt" buffetin ja caipirinhat kaupan päälle. Kahden tunnin istuskelun olimme hyvin syöneitä ja juoneita ja lähdimme päivän viimeiselle etapille kohti paholaisen nielua, Garganta de Diabloa. Puolen tunnin viidakkojunan jälkeen pääsimme tälle Iguazun putousten suurimmalle putoukselle vievälle reitille. Kukan opaskirja oli hehkuttanut paikan olevan hienoimmillaan loppuiltapäivästä kun putouksen kallion koloissa asuvat linnut palaavat pesiinsä ja tekevät syöksyjä tyhjyyteen auringon laskiessa. Matkalla putoukselle näimme mm. tulvien tuhoamia vanhoja kulkureittejä, käärmeistä varottavia kylttejä (tosin yhtään ei nähty) ja paljon virtaavaa jokea. Ensimmäisen kerran muuten suht kliinisen viidakkokiertelyn aikana tuli fiilis että oltiin todellakin keskellä villiä ja kesyttämätöntä luontoa, minne ihminen on vaivalla rakentanut muutamia hataria viritelmiä. Garganta de Diablo itsessään oli uskomattoman suuri veden, pudotuksen ja helvetillisen metelin sinfonia ja yksi hienoimmista luonnonihmeistä elämässäni so far. Parempia sanoja en löydä ja yritänkin muutamilla kuvilla valottaa mitä näimme. Mittakaavaa voi olla vaikea hahmottaa mutta jos vertaa kahta viimeistä kuvaa, voi ehkä saada käsityksen kuinka jumalattoman iso kyseinen putous oli.

Paholaisen kurkku hönkii puiden takaa

Entinen kulkuväylä


Nielun oikea...

ja vasen laita.


Päätepysäkki

Pääsimme puistosta ulos puolisen tuntia ennen sulkemisaikaa ja olimme hostelilla ennen kahdeksaa. Illan ohjelmassa oli vielä ruokailu ja bileet muiden paikalla olevien vaihtarien kanssa. Meidän lisäksemme reissulla olivat nimittäin Lina, useampi saksalainen sekä nippu ranskalaisia. Ruokailun jälkeen otimme taksit Puerto de Iguazun laidalle, josta muut olivat tarkistaneet jonkun vierailemisen arvoisen baarin. Valitettavasti ohjeet sinne ja kuskimme olivat sen verran toistaitoisia että me suomalaiset päädyimme johonkin toiseen baariin. Päädyimme jonkun toisen ulkomaalaisseurueen kanssa "vippialueelle", joka oli vain aidattu karsina sohvilla ja ilmeisestitarkoitettu maksukykyisille ulkomaalaisille. Kukan ja Elken ollessa tanssilattialla 14-vuotiaiden paikallisten Jorgejen piirittämänä, sain vihdoin kuuluvuutta puhelimeeni (ei mikään taattu asia joka paikassa), Linan langan päähän ja tiedon missä oikeat bileet olivat. Vaihdoimme paikka ja olimme baarissa joka oli muodostui päärakennuksesta jossa soitti coverbändi, ulkoteltasta jossa soi tamppaava tekno ja terassista jolta näki Rio Iguazun ja Rio Paranan risteykseen. Rio Paranan takaa näkyi Paraguay ja Rio Iguazun takana taas Brasilia. Olimme siis aika maailmanlaidalla bilettämässä. Voisi verrata vaikka siihen että olisi luoteisessa Lapissa ja vilkuilisi baarista rajan yli Ruotsiin ja Norjaan. Ilta menikin mukavasti 4 pesoa maksaneiden litran oluiden ja hauskanpidon seurassa.

Litraset (ja pojat juo paljon?!?)

Vasemmalla Paraguay, oikealla Brasilia

Sunnuntaina kävimme vielä vilkaisemassa tuota kolmen rajan risteystä vielä uudelleen. Koska sateinen ja hiljainen sunnuntai-aamu kolmen maan rajalla ei tarjonnut mitään mieltä mullistavaa, jäi vierailun suurimmaksi anniksi turistikuvat, havainto siitä että Rio Parana on vihreä ja Rio Iguazu ruskea sekä rajan takaa kuultu paraguaylaisen kukon kiekuminen.

Mr. Green meets Mr. Brown

Sunnuntai-iltapäivä Puerto de Iguazussa

Ruokailun jälkeen hyppäsimme bussiin ja matka kohti kotia alkoi. Reissu meni tunnin ajan ihan kivasti, sen jälkeen bussistamme levähti akku. Seisoimme jonkin argentiinalaisen pikkukaupungin asemalla pari tuntia akun korjausta odottaen ja ihmetellen. Aseman ravintolassa käydessäni totesin tämän paikan olevan paljon lähempänä yleistä mielikuvaa etelä-Amerikasta kuin eurooppalainen Buenos Aires. Loppujenlopuksi akku saatiin pelaamaan, bussi liikkeelle ja kilometrejä. Matka meni syvällisiä pohtiessa ja tähtitaivasta bongailessa, tosin sen asennosta johtuen löysimme varmuudella vain Venuksen. Olimme Buenos Airesissa loppujenlopuksi maanantai-aamuna 9.50, eli noin 50 minuuttia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Kuski oli siis painannut kaasua ihan hanakasti yön pikkutunteina.

Näin jälkikäteen arvioiden ensimmäinen reissumme Buenos Airesin ulkopuolelle oli erittäin onnistunut ja mukava. Argentiinan puolella puistossa olisi kulunut vielä toinenkin päivä, mutta ottaen huomioon erilaisten turistiviritysten hinnan ja tarjoamat "uudet" kokemukset, ei se välttämättä olisi ollut sen hienompaa. Vesiputous on kumminkin vesiputous, katsoi sitä mistä suunnasta tahansa.