Veli ja kaveri saapuivat viime viikon lauantaina ja tämän blogin karuna kohtalona on ollut jäädä kakkossijalle. Vanhemmat ja toinen veli tulivat eilen, eli saatan epähuomioida tätä myös tulevan viikon. Se ei kumminkaan tarkoita etteikö täällä tapahtuisi mitään. Tässä luvattu päivitys Argentiina takamailta.
Toissaviikon sunnuntaina palasimme yli kymmenen päivän mittaiselta retkeltä Argentiinan luoteisosiin, tarkemmin Saltan, Jujuyn ja Tucumanin provinsseihin. Seuraavassa kirjallinen ja kuvallinen "päivästä toiseen"-tiivistelmä koko reissusta.
Day 1, torstai 29.9.Jos tarkkoja ollaan, on torstai jo toinen päivä, sillä bussimme lähti BsAsista kohti Saltaa jo keskiviikkona illansuussa. Tällä kertaa lähdimme reissuun kahdessa aallossa: keskiviikkona minä, Jussi ja Kukka ja torstaina Riina ja Elke seurasivat perästä. Yli 1600 kilometrin matka Buenos Airesista Saltaan taittui 19 tunnissa ja erittäin mukavasti. Olimme nimittäin lunastaneet paikat cama suitesta (bussien eri matkustusluokat on eroteltu postissa "Maailman kahdeksas ihme.") ja tiedossa oli siis täyden palvelun kyyti lähes vaakatasoon taittuvissa tuoli/sänky-yhdistelmissä. Jouduin tosin harmikseni toteamaan että cama suiten istuimet on suunniteltu alle 185 senttisille ja ylimääräisestä 8 sentistäni johtuen jouduin nukkumaan koko yön jonkinlaisella mutkalla.
Olimme aikataulun mukaisesti puoliltapäivin ja ensimmäinen havainto bussista poistuttaessa oli: täällä on kuuma!!! Vaikka Buenos Airesissakin kevät on jo koittanut ja iltapäivällä auringonpaisteessa pärjää t-paidallakin, oli Saltassa puoliltapäivin yksinkertaisesti kuuma, niin varjossa kuin auringonkin alla.
Päivä meni kevyesti kaupungilla kierrellessä, nähtävyyksiä ja ostosmahdollisuuksia kurkkien. Iltapäivällä menimme Saltan keskusaukiolle kahville ja ympärille tuli heti pörrämään poikia jotka tarjosivat kenkien kiillotusta. Luulimme aluksi että kyseessä on vain ylihintainen turistivedätys, mutta havaittuamme että myös paikalliset kiillotuttivat kenkänsä naurettavaan kahden peson hintaa, päätin kokeilla itsekin. Tässä vaiheessa olin teilannut ainakin 5 ensimmäistä palveluntarjoajaa ja jokainen heistä oli poistunut ihmettelen miksi en puhdista likaisia sandaalejani. Alle 5 minuuttia ja mustat nahkaläpsyttimet kiilsivät taas uutuuttaan.
Saltan keskusaukiolta
Illlalla suuntasimme Saltan rautatieasemalle päin syömään, meillä oli jopa suositeltu kohde kyseiseltä alueelta. Valitettavasti ravintola johon yritimme oli täynnä ja päädyimme pieneen ja kotoisan oloiseen ravintolaan tien toisella puolella. Tämäkin ravintola oli suht täynnä ja meille näytettiin paikka ravintolan toisen kerroksen hiljaisesta nurkasta. Sattuman varainen valintamme osui suht nappin, sillä alakerrassa esitti paikallista musiikkia mies, nainen ja kitara trio ja ravintolassa oli menossa jonkun uuden viinin maistajaiset, eli saimme pari kierrosta talon piikkin. Illan ruokavalio rakentui alueen erikoisuuksille eli empanadoille, humitaksille ja tamaleille.
Empanadat olivat meille jo Buenos Airesista tuttua kauraa, eli pieni puolikuun muotoisia piiraita jotka on täytetty yleensä lihalla, kanalla tai juustolla (kinkun kanssa tai ilman). Myös kasvis- ja maissiempanadat ovat suht yleisiä ja olemme bonganeet erään ravintolan listoilta yli 15 erilaista täytettä. Vaikka Buenos Airesissakin on joskus tullut vastaan erinomaisia empanadoja, olivat reissun päällä useaan otteeseen syödyt kumminkin niitä parhaita. Väittipä yksi paikka jopa tarjoavansa maailman parhaita. Humitat ovat jonkinmoista maissimössöä juustolla ja tamalit taas samaa settiä lihalla höystettynä. Molemmat tarjoillaan maissinlehtiin käärittynä ja ovat ainakin allekirjoittaneen mielestä hyviä. Näiden paikallisten herkkujen kilpailussa hyväksi kakkoseksi empanadojen jälkeen nousivat lopulta lihatäytteiset tamalit. Viinikin oli hyvää, mutta harmiksemme viiniä viedään vain muutamaan valikoituun ravintolaan muutamassa Euroopan maassa, eikä Suomi valitettavasti kuulunut näihin. Lähin mahdollisuus löytää kyseinen viini olisi kai jossain päin Tanskanmaata.
Day 2, perjantai 30.9.Aamupäivällä Elke ja Riinakin pääsivät perille Saltaan, tosin tunnin suunniteltua myöhemmin. Tyttöjen saapuessa hostelille ammuimme Jussin ja Kukan kaa kaupungille. Suuntana oli taas keskusaukio ja kunnon aamupala, koska hostellin 4 euron yöhintaan kuulunut aamupala oli pahaa kahvia ja epämääräisiä leipäsiä. Torilla parveili taas kengänkiillottajia ja kieltäydyin jälleen kohteliaasti pariin otteeseen kolme vuotta vanhojen, todella pinttyneiden nupukkinahkakenkien puhdistuksesta. Ei sillä ettenkö olisi niitä halunnut puhtaaksi, mutta ajattelin touhun olevan täysin turhaa kun en ole itsekään saanut kenkiä mihinkään järkevään kuntoon. Loppujenlopuksi, eräs itsevarma ja myyntitaitoinen kiillottaja sai mut vakuuttuneeksi että kengille on jotain tehtävissä. 10 minuutin uurastuksen jälkeen poika oli valmis ja kengät olivat siistit ja puhtaat. Koska kaverilla ei ollut vaihtorahaa 5 pesosta, maksettiin samaan syssyyn Kukankin kengät ja kaveri tienasi 2,5 pesoa parilta. Pakko myöntää että torstain sandaalikundi pääsi huomattavasti helpommalla.
Elke ja Riina liityttyä seuraamme ja kiillotettuaan mustat kenkänsä, jatkoimme matkaa. Olimme Jussin ja Kukan istuneet kahvilassa lähemmäksi kolme tuntia, suoraan auringon alla tietty, eikä kukaan ollut muistanut aurinkorasvan tarvetta. Kaikki kolme, erityisesti Kukka, punoittivat enemmän ja vähemmän käsivarsista/rintakehästä/naamasta ja punanaamoista/kesivistä ruuminosista olikin huumoria revittäväksi loppureissulle. Apteekin ja reilun rasva-annoksen jälkeen otimme suunnan kohti San Martinin puistoa ja Saltan teleferricoa. Teleferrico on Alpeilta tuttu (never been) kabiinihissi, joka muutama pesoa vastaan roudaa ihmisiä ylös San Bernandon kukkulalle 269 metriä kaupungin yläpuolelle, missä voi ihmetellä maisemia ja räpsiä kuvia:
Too cool for camera
Illansuussa haimme vielä etukäteen varaamamme auton. Olimme varanneet Chevrolet Vectran (Opelit on Argentiinassa Chevroletteja), mutta auto paljastui lopulta astetta pienemmäksi viisioviseksi Corsaksi. Veimme auton yöksi parkkihallin tapaiseen estacionamentoon yöksi ja jätimme epämääräisin tuntein Corsamme avaimineen hallin omistajille joka oli silminnähden innostunut uuden karheasta raidistamme.
Day 3, lauantai 1.10.
Corsa oli kiltisti paikallaan tallissa ja mittariin ei ollut tullut ylimääräisiä kilometrejä. Ensimmäinen etappi oli San Lorenzon kylään, 12 kilometriä Saltan ulkopuolelle. Kukka oli hoitanut meille nimittäin kolmen tunnin mittaisen hevosratsastuksen. Seurueestamme Kukka ja Riina olivat vanhoja hevostelijoita ja mulle, Jussille ja Elkelle koko touhu oli täysin uutta. Muistelisin joskus vaahtosammuttimen pituisena kai istuneeni hevosen selässä, mutta mitään konkreettisia muistoja siitä ei ole jäänyt. Vanhempi kahdesta oppaastamme valitsi ensiksi mut ja avusti hevosen selkään. Onnistuin ekalla yrittämällä ja muiden kammettessa itseään satulaan, rukoilin paskanjäykkänä ettei ratsuni, 9-vuotias Negro, pillastuisi ja tekisi minulle Christopher Reevejä (R.I.P.).
Hevostyttöjen kokoontumisajot
Parinkymmenen minuutin jolkottelun jälkeen olimme päässeet pois hiekkatieltä ja ratsastimme paahtavan aamupäivän auringon alla kumpuilevilla nummilla. Mieleen nousivat kymmenet nähnyt westernpätkät ja yritinkin vihellellä Hyvien, pahojen ja rumien tunnaria. Ei onnistunut. Puolentoista tunnin ratsastelun jälkeen pidettiin pieni juomatauko ja otettiin muutama näyttävä kuva meistä viikonloppugauchoista.
Paluumatkalla Riina ja Kukka kokeilivat laukkaamista vanhemman oppaamme kanssa. Meno näytti todella hienolta ja ensimmäisen kokeilun jälkeen myös meille aloittelijoille tarjottiin samaa mahdollisuutta. Elke vanhempana ja viisaampana kohteliaasti kieltäytyi tarjouksesta, mutta minä ja Jussi päätimme kokeilla.
Alkuun kaikki lähti ihan hyvin liikkeelle ja pääsin ihan mukavaan vauhtiin hevosella. Koska olimme täysin noviiseja, ei homma tietty mennyt ihan putkeen. Nimittäin oppaan, Riinan ja Kukan loitotessa oikealle, Jussin hevonen alkoi käskyistä huolimatta kaartamaan vasemmalle kohti kauempana jolkottelevaa toista opasta ja Elkeä. Koska satuin olemaan näiden välissä, seurasi myös mun hevonen Jussin hevosen liikkeitä ja lähti kaartamaan vasemmalle. Sain pidettyä hevoseni suht hyvin aisoissa ja pääsimme edessä olleen kuopan ohi ilman suurempia vaikeuksia. Tällä välin Jussi oli kumminkin hiukan vaikeuksissa vikuroivan hevosen kanssa. Vilkaisin oikealle ja näin Jussin viimeiset kaksi sekuntia ratsastusta ennenkuin hevonen pillastui lopullisesti ja Jussi lensi nätissä kaaressa hevosen selästä pöheikköön. Ilmalennosta huolimatta mies lähes välittömästi pystyyn ja lähti hevosensa perään joka jolkotteli kohti Elkeä ja opasta.
Kun lopulta saimme hevoset ja porukan kasaan oli aika tehdä tili ja tarkistaa sotavammat. Jussi kertoi hevosen vikuroineen hetken matkaan, pieraisseen äänneekkästi ja sitten pimahtaneen lopullisesti. Tässä vaiheessa hän oli ennakoinut tilanteen ja loikannut viime hetkellä hevosen selästä suosiolla pois. Laskeutuminen tapahtui suoraan johonkin piikkipöheikköön ja muistoksi siitä tuli pieni piikkejä kämmenpohjaan ja kyynerpään seutuville. Suuremmilta vammoilta ja traumoilta onneksi vältyttiin ja jatkoimme lenkin loppuun. Kokonaisuudessaan reissullemme tuli mittaa noin 20 kilometriä ja aikaa vierähti päälle kolme tuntia.
Riders of the sunshine
Kello yhden jälkeen iltapäivällä otimme San Lorenzosta suunnan Saltan kautta kohti pohjoista, vanhaa vuoristotietä ajellen. Pysähdyimme pieneen kylään lounaalle ja jatkoimme matkaa ylöspäin Jujuyhyn maisemia ihmetellen. Saavuimme seitsemältä illansuussa Tilcaran kaupunkiin, mistä saimme kohtuuhintaisen 5 hengen hotellihuoneen 90 pesolla. Matkan varrella maisemat olivat muuttuneet radikaalisti vihreästä metsiköstä kiven ja hiekan moniin eri sävyihin. Eteenpäin kuljetun 235 kilometrin lisäksi olimme nousseet Saltasta ylöspäin melkein kilometrin ja olimme noin 2200 metriä merenpinnan yläpuolella. Maisemat reitin varrella olivat sanalla sanoen mahtavat.
Day 4, sunnuntai 2.10.Aamulla, ennen lähtöä Tilcarasta, otimme suunnan Pucara de Tilcaraan, joka on kaupungin kyljessä sijaitseva nähtävyys. Paikalla on nimittäin kasvitieteellinen puutarha, jonka pääasialliset nähtävyydet ovat kaktukset ja kivet. Myös muutamia yrttejä ja muita kasveja oli nähtävillä.
Todellinen syy nähdä Pucara de Tilcara on kumminkin puutarhan viereisellä kukkulalla sijaitseva inkakylä. Tai sen jäänteet. Ensimmäisen kerran paikan oli maininnut kirjotuksissaan ruotsalainen seikkailija vuonna 1905, mutta hän ei ollut hahmottanut löytönsä arvoa ja vain maininnut kyseisen paikan artikkelissaan. Muutaman vuoden myöhemmin muutama italialainen oli saapunut kyseiselle paikalla ja tajunneet kyseessä olevan jotain arvokasta. Vuoteen 2005 mennessä, jolloin 5 suomalaista seikkalijaa saapui paikalle, osa inkakylän asumuksista oli restauroitu ja paikalla aikoinaan seissyt pikkutemppeli oli pistetty uudestaan pystyyn. Toisinkuin ruotsalainen, suomalaiset osasivat arvostaa löytöä ja ikuistivat jälkipolville lähes muistikortillisen kuvia.
Pucara de Tilcarasta yhdentoista maissa, tarkemmin sanoen yhdennellätoista hetkellä sillä Corsa kaasuttaessa pois paikalle suhahti pari turistibussia ja tielle päästyämme muutama lisää. Hetken päästä hiljainen ja idyllinen kylä olisi muuttunut keski-ikäisiä kameraturisteja viliseväksi infernoksi. Suuntanamme oli Termas de Reyes ja noin 80 kilometriä etelään ajettuamme saavuimme neljän tähden kylpylälle joka käyttää altaissaan kuumista lähteistä virtaavaa vettä.
Nopea vaatteidenvaihto huoneessa, ja jokainen meistä oli kärppänä makaamassa auringossa altaan reunalla. Tosin perjantain palovammoista johtuen suojauksia käytettiin huolella ja Kukka joutui virittämään mielenkiintoisen paitakylpytakki-yhdistelmän suojatakseen pahiten grillaantuineita jäseniään. Altaan vesi oli todella lämmintä, ns.semisti kiehuvaa linnunmaitoa, ja fiilis oli aika voittaja siinä lillutellessa: ympärillä oli vuoria, taustalla soi ooppera, koriste-altaassa pärski kaloja ja tarjoilu pelasi altaanreunalle. Päivä altaalla meni mukavan lämpimästi ja illansuussa jokainen tunsi saaneensa Buenos Aires kaivattua lämpöä ja päivänpaistetta tarpeekseen.
Kylpylän tarjontaan kuului myös kaikenlaisia hoitoja ja mielenkiinnosta ja kilpailuhengestä Meksikosta (Böönä nro 5) ja Japanista (never2gay) tapahtuvaa neiteilyä kohtaan johtuen meikäläinenkin kokeili kasvojen puhdistusta. Tunti siinä meni, kirveli ihan pirusti enkä edes onnistunut nukkumaan kun koirat haukkuivat pihalla. Ilta kului argentiinalaisen teeveeviihteen ja illallisen parissa.
Day 5, maanantai 3.10.
Maanantai-aamu alkoi lähes täydellisesti piristävällä aamu-uinnilla kuuman lähteen lämmittämässä altaassa ja tuhdilla neljän tähden aamupalalla. Pakkasimme kamat autoon ja otimme suunnan eteenpäin Therma de Reyesiltä. Tarkoituksena oli ajaa muutaman vuoristojärven kautta takaisin 9-tielle ja heittää Kukka Jujuyn kaupunkiin Buenos Airesin bussia varten. Kukan mutsi oli tulossa tiistaiksi capital federaliin ja Kukka oli lähdössä häntä vastaan. Olimme noin 1700 metrin korkeudessa ja tarkoitus oli nousta 300 metriä ylemmäs mutkaista vuoristotietä. Jo 10 minuutin ajon jälkeen maisemat alkoivat olla suht päräyttävät ja saimmekin siistin kauko-otoksen hotellistamme.
Matka jatkui epämääräisessä kunnossa olevaa tietä eteenpäin. Noin 30 kilometrin matkaan vierähti pysähdyksineen vierähti melkein pari tuntia. Näimme muutaman hienon vuoristojärven, aution oloisen hotellin jossa pari koiraa piti vahtia ja meille seuraa, ehkä kaksi vastaantulevaa autoa ja lehmiä jotka olivat hakeutuneet mitä hankalampiin paikkoihin märehtimään.
Jujuyssa meillä oli pari tuntia aikaa ennen Kukan bussin lähtöä ja teimme pikaisen kierroksen kaupungissa. Buenos Airesin ollessa eurooppalaishenkinen metropoli ja Saltan taas turistiystävällinen kaupunki, oli San Salvador de Jujuy hektinen, meluinen, likainen ja ennenkaikkea eteläamerikkalainen kaupunki. Pieni kierros keskustassa vakuutti meidät siitä että kaupungissa ei ole liikaa nähtävää ja lounaan jälkeen otimme äkkilähdön kohti pohjoista.
Suuntana oli Humahuacan kylä kauriin kääntöpiirin pohjoispuolella, eli niinsanotulla trooppisella vyöhykkeellä. Kääntöpiirin ohittamisen jälkeen maisema tosiaan alkoi muuttua vehreämmäksi ja vuoristomaiseman kaktukset alkoivat korvaantua puilla ja pensailla. Olimmehan kumminkin jo 26 kilometriä kauriin kääntöpiirin sillä puolen:)
Humahuaca oli hyvin idyllinen muutaman tuhannen asukkaan kylä 2936 metriä merenpinnan yläpuolella. Kylän suurimpiin nähtävyksiin kuului jumalattoman kokoinen itsenäisyyden monumentti. Monumentille johtavat portaat olivat täynnä turistikaman myyjiä ja tytöille tarttuikin mukaan muutamia koruja. Itselleni sain matkamuistoksi monumentilta muutaman sentin pituisen tikun jalkapohjaan.
Illansuussa otimme suunnan etelään, Purmamarcan kylään. Olimme perillä 60 kilometriä etelämpänä ja 800 metriä lähempänä merenpintaa pimeän koittaessa. Löysimme erinomaisen mökkimajoituksen tästä muutaman sadan asukkaan kylästä, söimme ja painuimme nukkumaan. Päivän saldona oli 250 ajettua kilometriä ja paljon kuvia.
Day 6, tiistai 4.10.
Purmamarcassa meille koitti jumalattoman aikainen herätys. Majoituspaikastamme oli kerrottu että parhaiten värit näkyvät ennen aamukahdeksaa, jolloin kylässä on jo valoissa mutta aurinko ei ole vielä ehtinyt nousemaan vuorien takaa. Varman päälle pelataksemme olimme ylhäällä, ulkona ja liikkeellä jo puoli kahdeksan aikaan. Maisemat olivat kieltämättä aivan mahtavat, ja eri vihreän, punaisen ja ruskean sävyistä muodostuikin se seitsemän väriä. Kylä oli suhteellisen elävä ja päällimmäisenä mieleen jäivät koirat jota tuntui olevan enemmän kuin asukkaita.
Tunnin kävelyn ja hyvän aamupalan jälkeen käänsimme Corsan nokan kohti uusia seikkailuja ja lähdimme moottori huutaen kipuamaan mutkittelevia vuoristoteitä ylöspäin. Matkalla kohti Salinas Grandesin suolajärviä saavutimme reissun korkeimman pisteen: nousun huipulla olimme 4,2 kilometriä merenpinnan yläpuolella. Ero oli huomattava sillä pari kilometriä alempana lämpöasteita oli ollut vielä melkein 20, nyt enää 7. Tuulikin kävi suht kovaa, ja kuvaaminen jäikin kesävaatteissa äkkiä sikseen. Lasketeltuamme vuoren toista rinnettä alas saavutimme lopulta Salinas Grandesit. Isoja suolajärviä kuvaa parhaiten adjektiivit iso, suolainen ja äänetön. Erittäin hienot ne myös olivat.
4,2 km merenpintaa ylempänä
Seuraava etappi suolajärviltä San Martin de los Cobresin vuoristokylään oli reissun epämääräisin. Ajoimme tuhottoman matkan epämääräistä hiekkatietä, joka haarautui vähän väliä ja oli lähes täysin ilman kylttejä. Matkan varrella ei ollut kylän kylää hylättyjä tönöjä lukuunottamatta ja ainoat elävät kontaktit olivat laamat ja yksi aasialainen extremesekopää joka taittoi samaa reittiä polkupyörällä. Tein pikaisen silmäyksen tyypin kantamuksiin ennen kaverin katoamista automme pölypilveen ja näytti siltä että yhden maastopyörän kyytiin oli koottu kaverin koko omaisuus puolijoukkueteltasta ja liedestä lähtien. Päästyämme hiukan paremmalle hiekkatielle, oli meitä vastassa armeijan vastaanotto. Alueella oli ilmeisesti kraanatinheitinharjoitus ja yhden tiesulun jälkeen saimme ajella harjoitusten läpi ilman pysähdyksiä tai ilmassa viheltäviä murikoita.
San Martin de los Cobresissa syödyn parin euron lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme. Tarkoituksena oli lasketella kuuluisan Tren de Los Nubesin reitti tietä pitkin alas ja palata Saltaan ennen pimeän tuloa. Matka alkoi taas tuskaisen huonokuntoisella hiekkatiellä, mutta vaihtui nopeasti asvaltoituun maantiehen. Alkuun nousimme taas hetken matkaa ja kävimme reilussa 4 kilometrissä. Hetken nousemisen jälkeen tie alkoi rullaamaan vauhdikkaasti alaspäin, tiukoilla kurveilla varustettuna tietty. Koska tie oli leveä, kuiva ja tyhjä saatiin Corsaankin potkittua ihan reilusti vauhtia. Yhdessä vaiheessa tien sivussa ja välillä sen keskelläkin makoili sen verran isoja ylhäältä vierineitä kivenmurikoita että kaasujalkaa oli pakko höllätä.
Harmiksemme asvalttia ei todellakaan jatkunut koko matkaa Saltaan tai edes tasaiselle maalle asti, vaan kesken kaiken hiekkatie teki karun paluun. Karun todellakin, sillä edessä oli ehkä reissun ikävin etappi. Järkyttävän kapeaa, mutkaista ja huonokuntoista hiekkatietä useamman kilometrin rotkon reunalla ajellen. Välillä tiellä oli juuri ja juuri yhdelle autolle sopiva, mutta silti liikenne kulki kahteen suuntaan. Mutkissa ei juurikaan vastaantulevia nähnyt ja lähes jokainen oli pakko vetää torvea soitellen. Vähän väliä tienposkessa oli katolilaiseen tapaan muistopaikkoja ja ristejä liikenteessä henkensä menettäneille ja muutenkin ilmapiiri oli mitä suotuisin muutamalle turistiautoilijalle vuokratulla perhesedanilla. Ainakin takapenkillä puristettiin rystyset valkoisina ja lausuttiin hiljaisia rukouksia. Ratin takana aikaa ei moiselle ollut, mutta silti allekirjoittanutkin voi allekirjoittaa toisen kiistellyistä läheltäpiti-tilanteista.
Loppu hyvin, kaikki hyvin ja lopulta pääsimme asvaltille ja saimme ajella suht rauhassa lopun tasaisen Saltaan. Paikan päällä palautimme auton, heitimme kamat edellisellä vierailulla löydettyyn hotelliin ja järjestimme asiat kuntoon seuraavaa etappia varten. Palautattessa matkamittariin oli kertynyt neljän päivän ajolla kunnioitettavat 907 kilometriä, eli olimme urakoineet tiistaina noin 340 kilometriä vuoristoteitä.
Day 7, keskiviikko 5.10.
Jätimme Saltan kaupungin puoliltapäivin ja suuntasimme Saltan ja Tucumanin provinssien rajaseuduille Cafayateen. Reissu oli taas kerran vuoristopainotteinen maisemiltaan, mutta meni ainakin meikäläiseltä lähinnä nukkuessa. Vasta Cafayetessa maisemat hiukan tasoittuvat ja ympärillä avautui vihreää viinipeltoa. Cafayayte on 10 000 tuhannen asukkaan kylä, joka ympäristössä on huomattava määrä viinitiloja ja mm. Torrontes ja Cabernet Sauvignonin makuiset viinijäätelöt on kehitetty kyseissä kylässä. Mielenkiintoisinta antia tarjosi myös paikallinen 6-henkinen sisaruslauma. Kyseinen katras nimittäin pyöritti kaupungissa sekä hostellia että turistitoimistoa ja muistivat markkinoida palvelujaan mukavasti ristiin. Naulana arkkuun nämä tyypit tuntuivat tuntevan aivan kaikki kylästä. Kiitos auttavaisen Emman meille selvisi että suunnitelmamme lähteä Tucumaniin torstaina kariutui siihen että busseja Cafayatesta Tucumaniin ei kulkenut kuin lähinnä aamutuimaan. Change of plans ja päätimme jäädä Cafayateen aina perjantai-aamuun asti.
Cafayaten raitti
Toisaalta jos kerta Maradonakin, joka vielä kaikkien sekoilujensakin jälkeen paistattelee kansallisidolin statuksella täällä, tukee miehen vaalikampanjaa niin eikai se mikään ihme ole että ääniä kolahtelee. Ei taitaisi maailman parhaan mäkihyppääjän tukema vaalikampanja pyöriä ihan yhtä tehokkaasti Suomessa?
